Immu

Huulivoimalat

Sain alkuun Eero Marttisen uutuuselämäkerran Veikko Huovisesta - Hiljaisen hymyn mies.
Se kirvoitti muisteluun.

Kun kirjoittajan tai piirtäjän kyvyt eivät riitä humanistiseksi satiirikoksi, hän päätyy kyyniseksi nolaajaksi, vähättelemään naurunalaiseksi kaiken – etenkin ylevän – jota hän ei ymmärrä.

Nolaajia esiintyy kolumnisti-vinjettien alla.

Se on loukkaus kolumnien arvoa vastaan.

Suomessa kirjallisia satiirikkoja on ollut vähän. Erno Paasilinnan jälkeen on satiiri talvehtinut.
Lajin taisivat vaikkapa Pentti Haanpää, Veikko Huovinen, Samuli Paronen aforismeineen ja Joel Lehtonen romaanillaan Henkien taistelu.

Palaan alati vaikkapa Nikolai Gogoliin
Oscar Wildeen, Kurt Vonnegutiin, Slawomir Mrozekiin, Stanislaw Jerzy Leciin.

Lyhyt satiiri on erotettava pakinasta, jonka tarkoitus on paitsi hauskuttaa myös pehmentää. Satiiri iskee heti ja lujaa, ettei kohde luule, että häntä silitellään..Kuolleita ovat jo pakinat, joissa lomittuvat Aapelin inhimillinen suopeus ja Origon yhteiskunnallinen lyyrisyys.

Sarjakuvat olen pääosin hylännyt koska piirtäjä ei osaa piirtää ja vitsit ovat yläkoulutasoa, siis alapääjuttuja.

Puhdas satiiri ei pyri ensisijaisesti vain naurattamaan. Satiiri naulaa, eikä siihen tarvita paistinpannua vaan riittävän ajoissa paikalleen pantu piste.

Jatko jää lukijan älyn ja mielikuvituksen varaan.

Erikseen ovat hölöttäjät, joiden tiedot ovat iltapäivälehtien lööpeistä R-kioskin ikkunasta koottuja pitkitettyjä sananvääntelyvitsejä tai porvarilliset vehnästelijät, jotka janoavat kiihkeästi sanoa lopullisen totuuden kaikesta maan ja P. Pietarin takorautaportin välillä.

He ovat eläneet samoinajattelevien porukoissa, jotka ovat silitelleet, "parempaa väkeä" kun harhaisesti ovat.

Aito satiirikko ankkuroi työnsä historiaan, filosofiaan, yhteiskuntaan ja kulttuuriin. Se rasittaa monia. Ihminenhän ei kaihda mitään ponnisteluja välttääkseen ajattelun vaivan.

Satiiri on termi jonka löysä viljely, kuten vaikkapa fasismin ja humanismin, tuhoaa niiden tehon ja merkityksen – ja tuottaa tuhoa.

Terrori-iskut saavat monet sesonkihumanistit sallimaan sydämensä liikuttuvan maailmassa, jonka tylyyttä ja armottomuutta he ovat myötäjuoksijoina tukeneet.

Mutta kevytkin huulivoimala, väärin ja huolimattomasti käytettynä, taantuu narrin tiu'uksi ellei sitä miekan lailla kätke ajoittain vaikenemisen tuppeen.

Aidolla satiirikolla on kyky toivottaa vastenmielinen henkilö helvettiin niin viehättävästi, että tämä lähtee riemuiten matkaan.

Satiiri on oikein käytettynä vahva apuväline etsiessämme sitä ymmärrystä, jonka olemme kauan sitten kadottaneet.

Arto Seppälä otti Huovis-luotauksena erääksi motoksi Haanpään puuskahduksen:

"Ihmiset kun ovat sellaisia, että niiden pitäisi saada kaikki tietää. Kysyvätkin ensitöikseen, että mitä kuuluu? Perkelettäkö se heihin kuuluu, mitä kuuluu! Jonninjoutavaa uteliaisuutta..."

No niin. Tuntuu niin tutulta ja ikiomakohtaiselta, eikä ilkeältä.
Eli viikonlopuksi Marttisen Huovis-kirjan pariin .Nyt. Heti.

IMMU

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Tämän blogin suosituimmat

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset