Immu

Sopparauha

Elämässä on ainakin kolme nautintoa, jotka herättävät ihmisessä uinuvan onnen tilan: rakastetun tuoksuva syli, lukeminen ja ruoka.

Olen rehvastellut, että olen tehnyt meillä ruoat jo 44 vuotta. Vaimo opetti kotitaloutta eikä hänen tarvinnut kotona enää tehdä palasta. Hän leikkaa nurmikon ja kolaa lumet.

Tasajako?

On ruoassa kirjallisuudellakin osansa.

Tuntemattomassa sotilaassa ruoasta puhutaan runsaasti. Tai sen puutteesta.

Unohtumattomia ruokakohtauksia kirjassa piisaa. Hernesoppatykin ääressä kuotoiltiin, että siellä herne toveria ehtii mutta turha on työnsä.

Kun kaurapuuron seassa oli sinistyneitä lihanpaloja, arveltiin että mustalaisten hevosta se on, koska piiskan jälki näkyy.

Hannu Salaman Siinänä näkijä missä tekijässä kuvaa Maijan Salmisten ruokailutavoista :

- Niiden syöminen oli jumalauta semmoista rypömistä, että konit kohdalla pysähty höristeleen, kun Salmiset mässytti saman pöydän ympärillä. Ja sen jälkeen alkoi röyhtäily, piereskely ja valitus: Mikähän mun mahassani on, mikähän kun siellä on niin paljon ilmaa. Nuorempana toikin (miehensä Santtu) söi ruokansa kahteen kertaan, ensin hotki sen mahalaukkuunsa, sitten röhki takaisin ja pureksi pienemmiksi.

Parhaiten on jäänyt mieleen Joel Lehtosen alter ego kirjakauppias Aapeli Muttinen.

Pöydässä on tuoretta vehnäleipää, aamulla torilta hankittua voita, silavaa, vaaleanpunaista kuin ruusun terälehdet, on sardiineita ja hummereita.

Laveasti on tullut vatsan nautintoja harrastetuksi kaunokirjallisuuden myötä.

Petronius on vienyt Trimalkion pitoihin, Rabelais tutustuttanut Gargantuan röyhtäilyskaalaan. Anatole France houkutteli Pariisiin Kuningatar Hanhenjalan ravintolaan apotti Jerome Coignardin ja paistinkääntäjien pariin.

Jos ruoan taso vaihteli kunnon apotti lohdutti ja opasti suhtautumaan:

Vaikka viini oli hapanta ja ruoka keskinkertaista, ambrosia ja nektari virtasivat huuliltamme.

Dekkareissa olen piipahtanut Venetsiassa Donna Leonen kirjojen myötä nauttimassa komisario Brunettin professoripuolison, kreivitär Paolan loihtimista kotilounaista: zuppa di pescea, herkkutatteja ja tagliatellea.

Palaan aina taidemaalari ja runoilija Jacob Flachin myötä Napoliin spagetille:

Spagettia puristetaan synkissä ikkunattomissa huoneissa, kuivataan kadun pölyssä keppien varassa riippumassa, keitetään hiilivalkealla, maustetaan kirpeän happamalla tomaattikastikkeella.

öytäliinassa on sinipunaisia tahroja viinistä ja tomaateista, suolakuppi ei koskaan ole oikein puhdas ja kadulla laulaa posetiivari: Lon ta di Napoli, non si po star…

Elämässä ja syömisessä on paljon samaa. Pienellä näppäryydellä oppii molemmissa paistia leikatessa kätkemään parhaat palat. Kun sitten viimeiseksi tarjoilee parhaille ystävilleen ja itselleen, ei luu jää takuulla käteen.

Vaikka ovat ruhon halvimmat osat aika ajoin kaikkein maukkaimpia. Sen neuvoi Kuopion kauppahallin legendaarinen kirjallisuusmies ja ranskoo puhunut lihakauppias Kale Heikkinen.


IMMU

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

Tämän blogin suosituimmat

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset