*

Immu

Verta, hikeä ja kyyn eleitä

Mikä on urheilussa parasta juuri nyt? Kaisa Mäkäräisen naurunhyrähdys. Ei pettymysitkua, ei selittelyjä kisan jälkeen vain ansiokas analyysi. Niin tuli rauhan miehelle naisten (!) ampumahiihdosta suosikkilaji.

Liikunnan merkitys on suuri. Se virkistää fyysisesti ja pistää tapulin ruplattamaan.

Olin kiitettävän urheilija koulussa. Isoveljeni Pentti jonka maajoukkueuran torppasi oma seura, opetti jalkapallon salat. Alle kymmenvuotiaana pomputtelin palloa 1632 kertaa. Sitten äiti kutsui syömään. Sen verran oltiin sivistystyöläisperhe, että syötiin kaikki yhtaikaa.

Koulussa syntyi erityissuhde liikunnanopettajan ja hyvien liikkujien välillä. Siitä jäänyt arpi helottaa yhä. Oli karmeaa katsottavaa kun ope pakotti maalta tulleita poikia hyppyarkulle. He porhalsivat sitä kohti silmät ummessa. Kamikazelentoa se oli.

Pidin myös telinevoimistelusta ja opettelin nojapuilla takasunin, jota kukaan muu ei osannut. Viikkokausia olivat kainalot ruvella ja mustelmilla mutta mieliala taivaissa.

Joistakin kavereistani tuli ammattiurheilijoita - kopeita, ylimielisiä. Mikä heistä teki semmoisia? Helpot voitot heikoista vastustajista.

Työvuosina Savon Sanomissa piti  sen urheilumafia minua urheiluvastaisena. Löinkin uhalla löylyä sarkastisilla välirepliikeillä. Joskus muistitin, että olen jo lapsena lukenut M. Jukolan huippu-yrheilun historian.

Savon Sanomissa urheiluhulluus on aina - etenkin nyt - pätevöittänyt vaativiinkin tehtäviin, surullista kyllä myös toimituksen henkilöstöpolitiikkaan.

Aviossa on urheilubalanssi. Opastin vaimoa jalka- ja koripallon hienouksiin, hän kiinnytti minut taitoluisteluun ja rytmiseen kilpavoimisteluun. Suunnistuksen olemme oivaltaneet olevan älykkölaji.

Tv-urheilua pilaavat Kari Männyn sinne ujuttamat A-studiot. Ennen peliä uhotaan tunti, että Mönkkösen on tunkeuduttava boxiin ja Tuppuraisen viiletettävä laidalla. Pelin jälkeen surraan tunti miksi Mönkkönen ei ängennyt boxiin eikä Tuppurainen viilettänyt laidalla.

Aikamiehet!

Jalkapallo on opettanut elämänasennetta, filosofiaa, sietämään kampittamista, tyrkkimistä, vilppipeliä. On se opettanut myös hyppäämään ilosta ilmaan vaikka alati on työnnetty lehmän läjää anturan alle...

Omanarvontuntoa on urheilu nostanut. Esimerkkinä oli Kai Pahlman. Hän saattoi, vähän kärjistäen, kävellä pelissä 89 minuuttia ja banaanipotkaista sitten voitto-osuman.

Nyt kierrän olkaveljeni Ojarummun kanssa Valkeisenlampea kädet selän takana. Liikunnan  aateloi kosminen jousipyssy : aurinko ampuilee kevättä kohti kultanuoliaan.

IMMU

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän JanneSalonen11 kuva
Janne Salonen

Itse kuuluin koulun liikunnassa niihin, jotka valittiin aina viimeisenä joukkueeseen ja varsin vastentahtoisesti. "Ottakaa te Salonen, äh, ottakaa te kun se oli meillä viimeksi." Hyvin motivoivaa.

Koulun pakollisessa hiihtokilpailussa onnistuin sentään ohittamaan yhden edellä menevän pojan satakunta metriä ennen maaliviivaa. Olin joitain kymmeniä metrejä perässä mutta kun karjaisin "latua", kaveri hyppäsi sivuun ja kiltisti odotti kun menin ohi. Tytöt lähtivät poikien jälkeen ja siinä vaiheessa puolet tytöistä oli jo maalissa.

No onneksi valtaosa liikuntatunneista oli sulkeisia joita liikunnanopettajan virkaa tehnyt entinen kapiainen piti ammattitaidolla: "Eikö se kulmamies osaa hidastaa, taakse poistu!"

Motiivini liikuntaan on seurannut minua ala-asteelta lähtien edellä mainittujen kokemusten siivittämänä.

Tämän blogin suosituimmat

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset